Maailman murhe

Maailman murheessa ei ole parannuksen tekoa. Ikää tulee ja tulee käytyä paljon hautajaisissa. Suurimmassa osassa vainajat eivät ole uskonasioilla vaivanneet päätään taikka käyneet kirkossa tai seurakunnissa, taikka kukaan varoittanut heitä tästä ikuisuutta koskevasta välinpitämättömyydestä. Hautajaisissa on murhe ja itkua etenkin lähiomaisilla, sillä se on niin lopullista. Mutta näissä hautajaisissa tullut murhe on sellaista maailman murhetta, ettei tee parannusta, jos asiat eivät ole iankaikkisuutta ajatellen kunnossa. Pappien tulisi varoittaa jäljellejääneitä käyttämään aikansa viisaasti iankaikkisuusnäkökulmasta tarkasteltuna. Raamatussa 2 Kor. 7: 9-10 "nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman."

Tässä on vielä esimerkkejä: Kaarlo Wirilanderin kirjassa Savon historia III: Riekko Polén kertoi myöhemmin(1847) näistä Pieksämäen herätyksen alkuajoista näinikään: "Näitä uskovaisia alkoi tännekkin noin 12:ta vuotta takaperin enemmälti si'etä. Tämän uskon vimmauksen ensi aikoina tuli moni mielettömäksikin. Hulluja kuletettiin yhä pappein luokse; heille oli suuri vastus näistä raukoista. Kumma oli näinä aikoina nähdä, miten 5 ja 6 vuotiaat lapsetkin pari kolme kertaa vuorokaudessa vaipuivat kielillä puhumaan, siitä unesta aina sitte herättyänsä kertoen Taivaan ja helvetin nähneensä, sen ja sen vielä elävistä ihmisistä siellä ja siellä, milloin rajalla selin eli kasvoin sinne taikka tänne, milloin enkeleitten keskellä taivaan ihanuudessa ruusut ja palmut kädessä, milloin taas ikuisessa tuskassa kadotuksen polttavassa tulen liekissä."

Erikoisen rajuna puhkesi hurmosliike vuonna 1825 Iitissä. Juho Knaapila kertoo, miten "erinomattain kaatuivat ihmiset tavallisesti kokous- eli rukoushuoneissa ja toisinaan muuallakin. He kaatuivat eli raukesivat ja rupesivat vapisemaan ja takomaan itseänsä. Koko ruumis alkoi turvota, huulet tuli mustaksi, ja sitte he alkoivat huutaa ja voivottaa, kun saivat nähdä ihmisen hirmuisen tilan, joka synnin unesta heräjämättömillä on taikka niinkuin itse sanoivat, näkivät helvetin. Jonkun ajan näin ollessa sanotaan heidän ruvenneen suureen ilohuutoon. Nuoret erittäinkin alkoivat hypätä ja iloita, kuin näkivät autuaan onnellisen, ijankaikkisen elämän, eli taivaan, niinkuin he itse sanoivat. Sanotaan niiden aina ensin sen taudin tullessa olleen kasvoiltansakin erimuotoiset. Ja muutamat olivat selvällä äänellä huutaneet, että helvetissä on niin paljo lunastettuja sieluja, ja määränneet, kuinka vanhat olivat keskellä siellä hirmuisessa paikassa, nuoret taas laitapuolissa. Tätä sanoivat selvästi näkevänsä, kuin myös vielä elossa olevain ihmisten seisovan ikäänkuin seipäät helvetissä. Samaten tiesivät puhua taivaasta."

Jesaja 35:8-10 "Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on "pyhä tie": sitä ei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kulkee, ei eksy - eivät hullutkaan. Ei ole siellä leijonaa, ei nouse sinne raateleva peto; ei sellaista siellä tavata: lunastetut sitä kulkevat. Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat."


http://koti.welho.com/penttijuhani